keskiviikko 1. helmikuuta 2017

Uusi välimerkki – punkviiva

Kirjoitan runot rennolla ranteella, mutta hion jokaisen säkeen tarkasti. Jokaisen välimerkin on oltava rytmin takia omalla paikallaan.

Runot saavat jo käsinkirjoitusvaiheessa ”stadionin torni” -rakenteensa. Määritelmä on kollegani Markku Kaskelan, se on osuva.

Kirjoitan myös proosani rennolla ranteella, välimerkeissä otan erilaisia vapauksia kuin runoissa – kokeilen uudenlaisia juttuja.

Syksyllä ilmestyvässä romaanitrilogiani päätösosassa lanseeraan kirjallisuuteen punkviivan. Se on muuten kuin tavallinen ajatusviiva, mutta siinä on äänensärkijä mukana.

Lukija tuskin huomaa mitään eroa punkviivan ja ajatusviivan välillä – joku kriitikko saattaa moittia punkviivan räkäistä, kätkättävää ääntä.

Sillä tavalla kirjallisuus uudistuu, kieli menee eteenpäin. Luontevasti, puolivahingossa.

---   

Tuoreita linkkejä:

Suomi on runo

Poetry Cam video

Seuraava keikka

Adlibris




perjantai 13. tammikuuta 2017

Runous ei ole hyväntekeväisyyttä

Kuumensin kollegan, kun mainitsin isojen kustannustalojen ajavan runoutta alas.

Minulla oli perusteena keskustelut runoilijoiden kanssa, jotka aika suoraan kysyivät miten Savukeitaalle tai Robustokselle pääsee.

Kirjoittamalla helvetin hyvän käsikirjoituksen ja lähettämällä sen, valehtelin korvat heiluen.

Tällä hetkellä tilanne taitaa molemmilla kustantamoilla olla, ettei uusia runoilijoita oteta – entisistä yritetään pitää huolta, vaikka se olisi taloudellinen itsemurha.

Runous ei ole hyväntekeväisyyttä.

Ei tarvitse kuin katsoa isojen lafkojen kevään ja kesän listoja: siellä ei runous juhli.

Poikkeuksena tietysti Sinikka Vuolan toimittama Olet täyttänyt ruumiini tulella. Eroottisen runouden antologia, jossa on mukana suuri määrä 2000-luvulla julkaisseita runoilijoita.

Useaan otteeseen palkittu vanhempi runoilija soitti ja oli huolissaan tulevaisuudestaan – ehdotin Palladiumia.

Sieltä julkaisevat kevään aikana esimerkiksi Hannu Mäkelä, Arja Tiainen ja Johanna Venho.


***  

Tulevia esiintymisiä:

27.1.2017 Arkadia International Bookshop (Nervanderinkatu 11, Helsinki)

17.2.2017 Baari (Aurakatu 14, Turku)

***

Savukeidas Kustannus:

Kustannusliike Robustos:



tiistai 3. tammikuuta 2017

Parnasson juttu, vain Jack Daniel's ja Kissa puuttuvat

Runoilija / Parnasso 6-7/2016

teksti: Virpi Alanen


Se vähän roisimpi romantikko
Tapani Kinnunen poimii elämän rujoimmat ja herkimmät hetket runoon

Aikamoinen kontrasti. Turun Aurajokiranta on henkeäsalpaavan kaunis ja historiallinen, ja silti juuri tässä kaupungissa, näillä jokirannoilla, on syntynyt Suomen rosoisin, suorasukaisin, punk- ja beat-henkisin katurunous. Se on käsittämätöntä ─ ja samalla aivan ilmeistä.

Elämisen rujous voi olla kaupungin kaduilla joskus niin inhimillistä, että siihen sekoittuu romanttinen vivahde. Siihen näkymään runoilija Tapani Kinnunen kohdistaa runoilijankatseensa. Kaupunki elää, ja ihmisten kohdatessa aina joku jossain vetää jotakuta turpaan, sekoilee, dokaa, kahlaa paskassa tai puhuu kirjallisuudesta. Tai jalkapallosta.

Turkulaisen katurunouden grand old maniksikin kutsuttu Kinnunen katsoo Uuden Apteekin ikkunasta joen yli ja kertoo, miten maisema rajataan valokuvan tapaan niin, että havaitusta rajautuu juuri Kinnusen runoutta. Tarvitaan herkkyyttä. ”Herkkyys on vaistoamista ja aineiston hyödyntämistä”, hän sanoo. Turku on Kinnusen koti, vaikka hän on syntynyt Joensuussa. Turku on paikka, jossa voi keskittyä olennaiseen: kirjoittamiseen. Ja Turku on myös aika undergroundia, hän jatkaa, ”täällä on parhaat baarit, kahvilat ja salakapakat”.

Hän ottaa esille sinisen A4-kokoisen ruutuvihkon, jossa on runojen käsikirjoituksia. Kinnusen runoille ominaista pitkää kapeaa muotoa on luonnehdittu muun muassa stadionintornimaiseksi. Ja siellä ne ovat, runoilijan vihossa, käsinkirjoitettuinakin aivan samannäköisinä. Vaikka runojen puhujan maailma suodattuu kinnuslaisen poetiikan läpi, havaitsemisen tapa on hyvin suora ja kirjoitusprosessi mutkaton, mutta tarkka.

Kinnunen kertoo runojensa syntyvän varsin valmiina, joten kustannustoimitusprosessikin sisältää usein vain pientä viilaamista. Runot lipuvat vakiintuneesti kirjan sivun vasenta laitaa, yläreunasta alareunaan. Runojen muoto on pysynyt samantyylisenä Kinnusen esikoiskokoelmasta Nauru pimeästä huoneesta (1994) asti. Muoto vaikuttaa lukukokemukseen. Se mahdollistaa yllätyksellisyyden; tokaisut, hätkähdyttävyydet, nopeat siirtymät tilanteesta toiseen.

Kinnusen runoilijantyössä keskeisintä on vapaus. ”Runo on kaikkein vapain taidemuoto: tarvitaan vain kynänpätkä ja paperia”, Kinnunen on todennut Torasäkeet-antologiassa (2015).

Toinen kokoelma Tupakoiva munkki ilmestyi vuonna 1996, ja viimeistään Show Time (1998) sinetöi roiseilla seksi- ja viinanjuontikuvauksillaan Kinnusen maineen ”Suomen Bukowskina”. Kinnunen tuli tutuksi myös räväkkänä ja arvaamattomana esiintyjänä, joka saattoi esimerkiksi heitellä yleisöään kaljatölkeillä. Kinnunen kuvailee esiintymistä tilanteeksi, jossa voi leikitellä huumorin ja vakavan rajalla. Näin hän tekee kirjoissaankin. Runokeikkailun yksityiskohtia on tallentunut moniin runoihin: ”Söin tamperelaisen / runoilijan kanssa / porilaisen Turussa. / Sitten menimme / keikalle pubiin. / Tamperelainen / kietoi paljaan / ruumiinsa suojaksi / metrikaupalla / piikkilankaa. / Hän joikasi. / Minä vedin / päähäni / sukkahousut / ja lausuin” (Haitin runot, s. 26). ”Jaloviinaa / ja olutta / tuli pöytään. / Keikka meni vähän ohi. / Oksensin / bussipysäkillä / ja vielä / kerran / päästyäni / nukkumaan”. ( s. 35)

Kaikesta ronskiuden korostumisesta huolimatta herkkyys muodosti jo alkuvuosina runoihin keskeisen sisällöllisen vastavoiman, jota isäksi tuleminen entisestään vahvisti. Show Time näytti kovuuden ja herkkyyden uuden maailmanjärjestyksen: ”Juon viinaa / koska olen / herkkä jätkä” ja ”Olen kova jätkä. / Opettelen vaihtamaan vaippoja.”

Kinnunen on aina ollut runoissaan epäkorrekti, suorasukainen, joskus aggressiivinenkin. Maskuliininen uho on 2000-luvun kuluessa vähitellen muuttunut monipuolisemmaksi miehen elämänkuvaksi ja runojen tunneskaalaan on tullut sävyjä. Tuotantoa kronologisesti lukiessa huomaa, miten Alaskan runot (2001), Pyhä kankkunen (2004), Hard Core (2006), Englantilainen keittiö (2007), Amerikkalainen parranajo. Runot 1994 – 2009 (2009, sisältää myös 15 aiemmin julkaisematonta runoa), Haitin runot (2013) sekä romaanit Noustiin kellareista (2014) ja Julkinen eläin (2015) ovat kasvattaneet Kinnusen omalaatuisen poetiikan siihen miten hän kirjoittaa nyt.

Kinnusen runouden keskiössä on aina ihminen. Runojen puhuja on seurallinen, ihmisistä ja maailman tilasta kiinnostunut. Runot eivät pyri suoraan yhteiskunnallisuuteen, mutta niiden tapa katsoa maailmaa on usein kantaa ottava ja mielipiteellinen. Kinnusen runous vilisee erisnimiä. Kohdattuja ihmisiä, koettuja paikkoja. Osa on peräisin reaalitodellisuudesta, osa fiktiosta, monet molemmista. Runojen maailma on kerroksellinen, täynnä viittaussuhteita sen mukaan, miltä havaitut asiat näyttävät. Runojen henkilöhahmoissa toistuu silloin tällöin asetelma, joissa kohdattu henkilö muistuttaa jotakuta toista, esimerkiksi ”Juha Kulmalan näköinen arabi”, ”Cary Grantin näköinen kaveri”, ”Lemmy Kilmisterin näköinen karju” tai ”Tapani Kinnusen näköinen puunukke”.

Runojen puhuja on pitkälti Kinnusen alter ego, mutta karkaa toisinaan omille teilleen ja runon tilanteiden absurditeetti yltää, etenkin hänen uusimmissa runoissaan, jopa surrealistisuuteen asti. Aineisto, runon pohjamateriaali, on kuitenkin aina jollain tapaa peräisin eletystä, koetusta ─ ja luetusta. Tuoreimman runokokoelman, Ranskalaisen suudelman (2016) runo ”Wilhelm Tell” on syntynyt Kinnusen oikeasta sairaalakokemuksesta, johon kirjallisuuden maailma houreisesti sekoittuu: runoilija kohtaa leikkaussalissa Karri Kokon näköisen sairaanhoitajaharjoittelijan, valtavia puutarhasaksia heiluttelevan lääkärin ja William S. Burroughsin, joka tahtoo ampua omenan ja samalla ehkä runoilijankin.

Ominaisuus, joka Kinnusen runoissa saattaa yllättää, on niiden laaja kirjallisuushistoriallinen ulottuvuus. Kinnusen runoissa korostuva ruumiillisuus ─ syöminen, juominen, seksuaalisuus, elämisen ja kuolemisen kaunistelematon humoristisuus ihmisessä samanaikaisina, tuovat mieleen myöhäiskeskiajan ja renessanssin makaaberin rehevät runoilijat François Villonin ja François Rabelais’n. Uuden kokoelman eräässä runossa on maahan kaivettu pubi, jonka ovi on puoliksi mullan peitossa kuin hautajaisissa. Ja toisessa runossa: ”Arkku nostetaan / autosta, / kannetaan / tavernan taakse / kirkkoon. / Valituslaulut / kuuluvat / kun haarukoin / gyrosta / ja kulautan / Mythosta päälle. / Tarjoilijapoikia / naurattaa, / aina sunnuntaisin / joku haudataan.” (Ranskalainen suudelma, s. 53)

Toinen keskeinen kirjallisuushistoriallinen yhteys muodostuu modernin ajan kirjallisuuteen. Muun muassa Albert Camus’n Sivullinen on ollut Kinnuselle merkityksellinen teos. Runojen kirjallinen viittaussuhde kohdistuu erityisesti beat-sukupolven kirjailijoihin. Runossa ”Palomäenkadun viimeiset beatnikit” kirjallisuushistoria ja nykyajan kaupunkikuva sekoittuvat:

”[…] / Jack Kerouac ja Allen Ginsberg ovat / arkipäiväisiä näkyjä / viinimarjapuskien seassa. / Kilju käy kylpyammeessa omenapuun alla / ja maissipiippu tuprauttelee epäilyttäviä / savumerkkejä Kallenkuljunkujalle. / Peipsi-baarissa Huckleberry Finn / ja Tom Sawyer vääntävät kättä / kenen tahansa virolaisen / julkisivuduunarin kanssa / tuopillisesta olutta.” (Ranskalainen suudelma, s. 32)

Historialliset hengenheimolaiset ulottuvat myös muihin taiteisiin.

Suhteesi elokuvaan? Runoutesi tuntuu toisinaan tarkentavan samassa hengessä kuin 60-luvun elokuva.

”60-luvun ranskalainen uusi aalto oli minulle nuoruudessani tärkeä. Myös 1970-luvun alun amerikkalaiset elokuvat. Pidän niiden temposta: niissä ei hosuta liikaa. Mulla on pakkomielle Robert Altmanin Pitkiin jäähyväisiin, sehän pohjautuu Raymond Chandlerin kirjaan, mutta on elokuvana oma juttunsa. Elokuvassa ja kirjassa esim. eri ihmisiä kuolee. Se on tavallaan sama kuin mun kirjoitettujen runojen suhde siihen kun esitän niitä lavalla: teen estradilla jonkin tietyn tulkinnan painetusta runosta. Pidän kovasti myös Rainer Werner Fassbinderistä, joka on siitä erikoinen ohjaaja että hänen elokuvansa jatkavat aina omaa elämäänsä päässä, kun ne on nähnyt. Joskus Fassbinderin elokuva voi tuntua jopa vähän tylsältä, kun sen näkee, mutta seuraavana päivänä se jatkaa omaa elämäänsä. Fassbinderin tuotanto inspiroi minua.”

Entä musiikkiin? Punk, rock ’n’ roll, jazz – ne kaikki ovat runoissasi läsnä. Uuden kirjasi esipuheessa Markku Kaskela kutsuu sinua ”täysveriseksi mingustiksi” viitaten Charles Mingusin musiikin estetiikkaan. Miten itse kuvailet runoutesi suhdetta musiikkiin?

”En oikeastaan mieti sitä. Kuuntelen kyllä paljon musiikkia 70-luvun lopun uudesta aallosta eli punkista aina freejazziin. Kirjoittaessa mulla soi usein Charles Mingus, Miles Davis tai Telenius Monk. Kuitenkin myös Sex Pistolsilla, Clashilla ja Buzzcocksilla on sijansa kirjoittaessani. Räkäinen jazz, melodinen punk... toivon myös runojeni tavallaan olevan sitä. Musiikkia ei tarvitse "ymmärtää", jotta siitä pitää. Runouden kanssa on samalla tavalla: ei tarvitse analysoida lukemaansa tai kirjoittamaansa. Tietysti pystyn sen tarvittaessa tekemään - mutta koska toistaiseksi runoilijat eivät itse arvostele kirjoittamiaan kokoelmia, en minäkään siihen tässä ryhdy.
Ja jos yksi pitää sitten sanoa, niin tietysti mä olen runouden Iggy & Stooges. Raw Power kuuluu maailman parhaimpien levyjen joukkoon. Toivon runoudessani olevan samaa alkuvoimaa.”




keskiviikko 21. joulukuuta 2016

Kenelle Vuoden Puusilmä -palkinto?

Juttelin arvostetun (ja arvostamani) kirjailijan ja tyypin kanssa kritiikeistä, miten eri tavoin niihin voi suhtautua.

Meillä oli yhteisiä tuttuja, jotka eivät ole päässeet yli ikävistä kritiikeistä, se näkyy ulospäin – jos ei nyt suoranaisina mielenterveysongelmina, niin ainakin niille altistavana tekijänä.

Kollega sanoi ottavansa huonot kritiikit aina raskaasti, vähintään jalkaan tekee mieli kurjaa arvostelijaa ampua.

Se on hyvin sanottu, vaikka omat kirjalliset esikuvani eivät koskaan ole palstamillimetreillä valtalehdissä juhlineet: puhun nyt maailman parhaista kirjailijoista, en Perä-Hikiän pöytälaatikkokirjoittajista.

Oma kirjallinen vuoteni alkoi Vuoden Kiila -palkinnolla ja päättyi Varsinais-Suomen taidepalkintoon. Siinä välissä ilmestyi yhdeksäs runokokoelmani Ranskalainen suudelma (Savukeidas 2016), jota toivon luettavan vielä kun itse kasvan jo koiranputkea.




Turun Hannunniitussa 21.12.2016




tiistai 6. joulukuuta 2016

Suomi-trilogia

–Kirjoitan täysin kompromissittomasti, suoraan lukijaa kohti. Runoistani tunnistaa henkisen yhteyteni amerikkalaiseen runouteen. Katumaisema on minulle läheisempi sielunmaisema kuin heinälato. Jos runossani kasvaa kasvi, se on pysäköintimittari, Kinnunen luonnehtii.
    Proosaan laajentanut Kinnunen ei paljasta omaelämäkerrallisen trilogiansa kolmannen, syksyllä 2017 julkaistavan romaanin nimeä, mutta trilogian nimen hän lausuu nyt julki.
    –Kolmas osa päättää Suomi-trilogiani. Nyt nimi on sitten minulle varattu. Jos joku aikoo kirjoittaa oman Suomi-trilogiansa aiemmin, niin kiire tulee, Kinnunen tokaisee.
    –Käsittelen punkin ja muiden alakulttuurien maisemaa, joka sekin on osa Suomea. Se lakaistaan mielellään maton alle, mutta nyt tuuletetaan matot. 
(Turun Sanomat 3.12.2016)

Tuossa pieni pätkä haastattelusta, joka tehtiin minulle myönnetyn Varsinais-Suomen taidepalkinnon 2016 tiimoilta.

***

Suomi-trilogiasta sen verran, että valmistuvassa kolmannessa osassa päästään jo vuoden 2014 loppuun, vaikka kertomus alkaa vuodesta 1974, kun Hectorin Hectorock I ja David Bowien Diamond Dogs ilmestyvät.

***

Kiiltomadon tuoreessa arvostelussa Esa Mäkijärvi kiinnittää huomionsa tuoreen runokokoelmani Ranskalainen suudelma (Savukeidas 2016) nostalgisuuteen. Mikäs siinä, suurin osa kokoelman runoista on kuitenkin tätä päivää ja eteenpäin katsovia.

”On selvää, että Kinnunen on asemansa ansainnut. Harva on pystynyt kirjoittamaan Turusta ja siellä vietetystä ajasta yhtä kiinnostavasti kuin hän. Turun Bukowski on ehkä vanhemmiten seestynyt, mutta ikä ei ole tuonut mukanaan myös kyvyn kypsiin kiteytyksiin: ”Muistan / rätinän / kun tuuli / heitti / ruusupuskan / kädestä / pinnojen / väliin / täydessä / vauhdissa.” (s. 13)”


Mainitsen tuossa alun Turun Sanomien haastattelupätkässä, ettei lato ole minulle tärkeä sielunmaisema. Nyt taustalla kuitenkin soi joensuulaisen Huojuva Lato -yhtyeen Lättähattu.

Turun Hannunniitussa 6.12.2016


perjantai 2. joulukuuta 2016

Sain Varsinais-Suomen taidepalkinnon

Sain Varsinais-Suomen taidepalkinnon.

”Perustelujen mukaan Kinnunen on tehnyt merkittävää kulttuurityötä valamalla uskoa runouteen silloinkin kun runo on ajassa ollut taka-alalla. Kinnusen elämäkertaus Noustiin kellareista kantaa toimikunnan mukaan nimessään sitä asennetta, joka siivitti nuoren Kinnusen punkaikaa 80-luvun Joensuussa ja elävän runoliikkeen viidakkorumpua 90-luvun Turussa.
Kinnunen on aina koetellut tekemisiään yleisönsä kanssa. Se runous mikä syntyi ja jatkui runoklubeilla ja -keikoilla on kiteytynyt tekijänsä kymmenkuntaan runokokoelmaan ja proosateokseen. Kinnusta on julkaistu myös antologioissa ja käännetty useille kielille.
Kinnunen on toimikunnan mukaan kyennyt löytämään uutta ja lisää lyriikkaansa samalla kun on vaalinut niitä punkjuuriaan, joilla kellareista runouteen tuli. Kinnusen hahmossa kiteytyy paljon siitä runouden vaihtoehdosta ja vaihtoehdottomuudesta, joka Turussa lähti toteutumaan reilu kaksikymmentä vuotta sitten uutena nuorena tekijäkaartina ja ennen kaikkea uutena runon yleisönä.
Runoilijan pitkän uran välitilinpäätöksenä voi pitää kokoomateosta Amerikkalainen parranajo. Runot 1994–2009. Sen jälkeen ovat ilmestyneet kokoelmat Haitin runot ja tuoreimpana Ranskalainen suudelma. Uutta Kinnusta on myös proosa, jossa on kuljettu runon pitkospuita Joensuusta Turkuun; elämäkertatrilogiasta ovat ilmestyneet kaksi ensimmäistä osaa Noustiin kellareista (2014) ja Julkinen eläin (2015).”

(Aamuset 2.12.2016)




Haastatteluni ilmestyy Turun Sanomissa 3.12.2016



Kiittäen ja kumartaen,

Turun Hannunniitussa 2.12.2016


perjantai 25. marraskuuta 2016

Kummisetä kertoo

Ei kai kukaan enää vakavalla naamalla väitä, ettei paikkakunnalla ole väliä, missä kirjoittaa tai mistä kirjoittaa.

Tuore Finlandia-voittaja Akvarelleja Engelin kaupungista on helsinkiläisen Jukka Viikilän leimallisesti stadilainen teos.

”Olen oivaltanut, että rakkaalla kaupungillani on kieli ja tarina, jota en ole aikaisemmin ymmärtänyt. Nyt kuljen kaupungilla ja huomaan, että se onkin runoutta.” (Baba Lybeck, tämänvuotisen Finlandia-palkinnon valitsija)

Olisiko Baba valinnut voittajaksi saman teoksen, jos se olisi sijoittunut Vaasaan? Tarttumapinta kaupunkiin olisi hänellä taatusti ollut toisenlainen. Sitä ei välttämättä edes olisi.

Okei, tämä on jossittelua. Okei, tässä on kirjoittajakohtaisia eroja.

Iloitsen kuitenkin Jukka Viikilän voittopuheesta, jossa hän sanoo: ”Haluan omistaa kirjan tyhjäntavoittelijoille, dropouteille, runkkareille, taivaanlannanmaalareille, jotka kirjoitatte ilman palkkaa, silkasta kirjoittamisen ilosta.”

Se on miehen puhetta. Viikilä on taatusti Finlandiansa ansainnut!

(Sitaatit Helsingin Sanomien verkkolehdestä 24.11.2016)


Turun Hannunniitussa 25.11.2016