lauantai 18. maaliskuuta 2017

Ilmestyyhän kirja-arvostelujakin

Männä syksynä ilmestyneestä yhdeksännestä runokokoelmastani Ranskalainen suudelma on ilmestynyt arvostelut Turun Sanomissa, Karjalaisessa, Kauppalehti Optiossa, Kiiltomadossa – ja nyt viimeksi Demokraatissa. Matti Saurama on seurannut uraani esikoisestani Nauru pimeästä huoneesta (1994) lähtien, hän on kirjoittanut arvostelut kaikista julkaistuista kirjoistani Demariin eli nykyiseen Demokraattiin. Nostan hattua, tähän ei Pravda pysty.

Reuhurunoilija Kinnusen ryhdikäs tasaantuminen

KIRJAT
Tapani Kinnunen: Ranskalainen suudelma
Runoja, 63s., Savukeidas

Tapani Kinnusen runoilijakuva saa uusimmassa teoksessa uutta väriä. Avautuminen on muutakin kuin paljastelua.
Kokoelman runoissa on usein selkeä juoni tai henkilökuva, tapahtumat juoksevat kohti viimeisiä rivejä. Silti säejono ei ole kuivettunut tai joutava. Kinnunen on löytänyt itsestään maltillisen suoraanpuhujan.
Tekijällä on entistä avoimempi huumorinhäive kasvoilla. Miellyttävyys ei riko karskin miehen en face -kuvaa. Ote ulottuu aina hassutteluun asti, kuten kirjailija Dan Fantea seurattaessa.
Pysäytyskuviksikin Kinnusen runoja voisi kutsua. Niissä on tehokas päätössäe. Lukijalle tulee mietittävää, kun henkilöt tai henkilö tai tapahtuma saavat yhteenvedon. Ollaan kaukana itsetehoisesta nostatuksesta, runon päätössanat kun eivät ole pakollinen kuittaus tai väkisinmaattu laveri.
Elävyys ja irtonaisuus on uutta Kinnusen runoasussa. Inhimillinen elämä saa runoissa arvoisensa kehykset. Tavanomaisuus nousee esille, vahvuus ei pysähdy hauikseen tai pisteleviin sanapiikkeihin. Hyvästä esimerkistä käy kahden blondin junakeskustelu tulevasta illasta.
Kinnusen kuvakulmat ja metaforaviittaukset osuvat nyt paremmin kuin koskaan. Turhan puristelun aika on ohi, tekijä luottaa yhtä lailla sanan itselliseen etenemiskykyyn kuin lahjakkuuteensa. Joskus ohikiitävän runon piirre muistuttaa lukijaa piankin sivun kääntämisen jälkeen.
Tekijän oma elämä on edelleen runon fokuksessa vahvana, mutta nyt Kinnunen tuntuu uskovan siihen ilman ylenmääräistä kohkaamista ja keinotekoistakin ekshibitionismiä. Ja kas, voima siitä vain kasvaa.
Matka, olkoonkin kulunut metafora, on myös Kinnusen runon kantava piirre. Hän astuu surutta yli rajojen, mutta ei tee siitä sen suurempaa huomiota. Materiaalia vain, kulkeminen on erinomainen sytyke.
Loppuosan luku ulkomailta on kuin tiivistejuice. Runo puristuu muutamaan terävästi poreilevaan purkitukseen.
Suomi-runossa kotimaa värjäytyy lämpimästi ulkomaalaisen miehen ja runominän välisessä keskustelussa. Vinoilusta ei ole hiventäkään, huolimatta ymmärtämisongelmista tai asioiden reippaasta karkaamisesta käsistä.
Yksi keskeinen piirre on sympatia kuvattavia kohtaan. Sitähän Kinnunen on aina osoittanut, mutta nyt erityisen näyttävästi. Se taas tarkoittaa sitä, että kun itse vetäytyy ja jättäytyy taaemmas, runo saa uutta kantavuutta. Myötätuntoisuus kerronnan kohteisiin on kestävää, oppinut tekijä ei lankea banaliteetteihin tai kompastu (enää) ylisanoihin.
Idolitkin saavat mannaa osakseen, kun minä painaltaa Genesiksen konsertin jälkilöylyihin. Siinä tulevat esille tekijän mielenlaadun uudesti heränneet piirteet, hyökkäämättömyys ja tyhjän itsekorostuksen hylkääminen. Mies toteaa ainutkertaisesta kokemuksesta vain, ”ettei meitä kotona kukaan usko”.
Samaa jännää kohteliaisuutta (juuri sitä totisinta itsevarmuutta) voi tavata muidenkin runoissa vastaantulevien henkilöiden kohdalla. Päähenkilö ei todellakaan ole korostetun ylivertainen, runo antaa auliisti tilaa toiselle. Kinnunen on niissä kohdin tarkka havainnollistaja, asioiden ja luonteenpiirteiden muistiinmerkitsijä.
Yksi keskeinen asia vielä Ranskalaisessa suudelmassa on suhde kotikaupunkiin. Turku elää runoilijassa ja elättää runoilijaa. Kokoelman lopussa on rakkaudentunnustus Riikalle, vaimolle. Kaunis on lähellä, kunhan sen vain huomaa.
Tapani Kinnusen kokoelma on uudesti herättävä omakuva, kaikkinensa, sairauksineenkin. Kuvakirjaa on miellyttävä selata, siihen uppoutuu kuin huomaamatta. Sivuille pysähtyy ja palaa tuon tuosta takaisin.
Runojen sarjasta koostuu värikäs, peräti ystävällinen rapsodia. Silti se on kaikkea muuta kuin naiivi tai ryhditön. Siinä on tervettä itsetuntoa ja voimaa.
”Olen menestynyt raskaan sarjan runoilija”, toteaa tekijä itsestään. Totta, ainakin toinen puoli. Pienestäkin ja kevyen tuntuisesta saa suurta. Kyse on sanottavan painosta.
Matti Saurama


Kirja saatavilla kustantajan verkkokaupassa

sekä hyvin varustetuista kirjakaupoista ja kirjastoista kautta maan.

Turun Hannunniitussa 18.3.2017




maanantai 13. maaliskuuta 2017

Runo nousee lavalle ja hikoilee

Luin ensimmäisen kerran runojani yleisölle 1980-luvun alussa kirjastossa Joensuussa. Minulla oli kokoelman verran valmiita runoja ja isot kierrokset suuren kustantamon kanssa. Kävin lounaalla Bulevardilla.

Runoja ei koskaan julkaistu. Ne menestyivät valtakunnallisissa kirjoituskilpailuissa, mutta jäivät Nuoren Voiman, Karjalaisen ja parin antologian sivuille. Esiinnyin Nuorison Taidetapahtuman 1983 palkintoleirin juhlassa paiskoen yleisöä tyhjillä oluttölkeillä, olin turhautunut. Olin kuin yhden miehen kävelevä punkbändi, joka haistatti paskat kaikille.

Kymmenen vuotta myöhemmin julkaisin esikoiseni Nauru pimeästä huoneesta (Pahan Kukka 1994) ja päätin painaa homman läpi. Kokoelmaa seurasivat Tupakoiva munkki (Pahan Kukka 1996) ja Show Time (Sammakko 1998). Olin aloittanut kovan keikkailun runojeni kanssa, maine kasvoi. Sammakon Seppo Lahtinen lakkasi puhumasta minulle, ja jouduin vaihtamaan kustantamoa. Julkaisin Alaskan runot (Enostone 2001), mutta olin jo aloittanut yhteistyöni Ville Hytösen ja Savukeidas-kustantamon kanssa. Pyhä kankkunen ilmestyi kyseiseltä kustantamolta 2004. Sen jälkeen kaikki kotimaassa julkaistut runokokoelmani ovat tulleet Savukeitaalta.

Pieneen muisteloon minut kirvoitti Harri Hertellin kokoama Lavaruno-opas (Savukeidas 2017), jonka julkistustilaisuus on Café Mascotissa Helsingissä 23.3.2017. Olen yhtenä monista stagella tuossa iltatilaisuudessa.

Aiheesta ennakkoon Yle Radio 1 Kultakuume (ohjelma kuunneltavissa linkistä):

--- 

Café Mascot (Neljäs linja 2, Helsinki) torstaina 23.3.2017. Vapaa pääsy!

Illan arvioitu esiintymisaikataulu

18-19 Aleksis Salusjärvi ja Harri Hertell keskustelevat Lavaruno-oppaasta 
19.00-19.15 dj Jatsi-J
19.15-19.25 M.A. Numminen pitää avajaispuheen
19.25-19.40 Kasper Salonen
19.40-19.55 Elsa Tölli
19.55-20.10 Sipulijaska
20.10-20.25 dj Jatsi-J
20.25-20.40 Aura Nurmi
20.40-20.55 Pihla Heikintytär
20.55-21.10 Harri Hertell
21.10-21.25 dj Jatsi-J
21.25-21.40 Pietari 
21.40-21.55 Tapani Kinnunen
21.55-22.10 dj Jatsi-J
22.10-22.25 Dxxxa D
22.25-22.40 Illmari
22.40-01.30 dj Jatsi-J 



perjantai 3. maaliskuuta 2017

Juoru-ukkoja ja asiallisia ämmiä

Käyn baareissa oikeastaan vain työasioissa. Eilen olin turkulaisessa Kuka-baarissa antamassa pisteitä Levyraadissa. Virallisen osuuden jälkeen istuin iltaa kirjailijaseurassa. Oli hauskaa iskeä juttua ja kuulla mehevimmät juorut – sellaisia kirjailijat ovat: juoru-ukkoja.

Minä olen tietysti pahin kaikista. Kerroin esimerkiksi, että X pani Y:tä, eikä Z sen takia saanut kustannussopimusta Ö:hön.

Kirjalliset kuviot ovat Suomessa pienet. Ne ovat pienet kaikkialla. Olennaisia asioita on turha salata, ne tulevat kuitenkin ilmi.

Toiset pääsevät traumaattisista kokemuksista helpommin yli kuin toiset – oli kyse sitten siipan uskottomuudesta tai kaverin kirjoittamasta murskakritiikistä valtakunnan ykköslehteen.

Miten tulla ihmisten kanssa toimeen ja pysyä ihmisenä, se on se yhtälö joka jokaisen on ratkaistava omassa päänupissaan. Jotkut keksivät ratkaisun itse, jotkut tarvitsevat kavereiden vertaistukea tai terapiaa. Jotkut ampuvat aivonsa seinälle.

---

Seuraavat kirjalliset esiintymiset:

12.3.2017 Sinisen hämärän kirjallinen iltapäivä (Turkuseuran Möötti-Sali, Brinkkalan talo, Vanha Suurtori 3, Turku)

23.3.2017 Lavaruno-opas julkkarit (Café Mascot, Neljäs linja 2, Helsinki)

31.3.2017 Kirjailijayhdistysten Talvipäivien iltatilaisuus (Jazzklubi Monk, Humalistonkatu 3, Turku)

11.4.2017 Runöklubi (Bar Ö, Linnankatu 7, Turku)

4.5.2017 Helsinki (tiedot tarkentuvat myöhemmin)



keskiviikko 1. helmikuuta 2017

Uusi välimerkki – punkviiva

Kirjoitan runot rennolla ranteella, mutta hion jokaisen säkeen tarkasti. Jokaisen välimerkin on oltava rytmin takia omalla paikallaan.

Runot saavat jo käsinkirjoitusvaiheessa ”stadionin torni” -rakenteensa. Määritelmä on kollegani Markku Kaskelan, se on osuva.

Kirjoitan myös proosani rennolla ranteella, välimerkeissä otan erilaisia vapauksia kuin runoissa – kokeilen uudenlaisia juttuja.

Syksyllä ilmestyvässä romaanitrilogiani päätösosassa lanseeraan kirjallisuuteen punkviivan. Se on muuten kuin tavallinen ajatusviiva, mutta siinä on äänensärkijä mukana.

Lukija tuskin huomaa mitään eroa punkviivan ja ajatusviivan välillä – joku kriitikko saattaa moittia punkviivan räkäistä, kätkättävää ääntä.

Sillä tavalla kirjallisuus uudistuu, kieli menee eteenpäin. Luontevasti, puolivahingossa.

---   

Tuoreita linkkejä:

Suomi on runo

Poetry Cam video

Seuraava keikka

Adlibris




perjantai 13. tammikuuta 2017

Runous ei ole hyväntekeväisyyttä

Kuumensin kollegan, kun mainitsin isojen kustannustalojen ajavan runoutta alas.

Minulla oli perusteena keskustelut runoilijoiden kanssa, jotka aika suoraan kysyivät miten Savukeitaalle tai Robustokselle pääsee.

Kirjoittamalla helvetin hyvän käsikirjoituksen ja lähettämällä sen, valehtelin korvat heiluen.

Tällä hetkellä tilanne taitaa molemmilla kustantamoilla olla, ettei uusia runoilijoita oteta – entisistä yritetään pitää huolta, vaikka se olisi taloudellinen itsemurha.

Runous ei ole hyväntekeväisyyttä.

Ei tarvitse kuin katsoa isojen lafkojen kevään ja kesän listoja: siellä ei runous juhli.

Poikkeuksena tietysti Sinikka Vuolan toimittama Olet täyttänyt ruumiini tulella. Eroottisen runouden antologia, jossa on mukana suuri määrä 2000-luvulla julkaisseita runoilijoita.

Useaan otteeseen palkittu vanhempi runoilija soitti ja oli huolissaan tulevaisuudestaan – ehdotin Palladiumia.

Sieltä julkaisevat kevään aikana esimerkiksi Hannu Mäkelä, Arja Tiainen ja Johanna Venho.


***  

Tulevia esiintymisiä:

27.1.2017 Arkadia International Bookshop (Nervanderinkatu 11, Helsinki)

17.2.2017 Baari (Aurakatu 14, Turku)

***

Savukeidas Kustannus:

Kustannusliike Robustos:



tiistai 3. tammikuuta 2017

Parnasson juttu, vain Jack Daniel's ja Kissa puuttuvat

Runoilija / Parnasso 6-7/2016

teksti: Virpi Alanen


Se vähän roisimpi romantikko
Tapani Kinnunen poimii elämän rujoimmat ja herkimmät hetket runoon

Aikamoinen kontrasti. Turun Aurajokiranta on henkeäsalpaavan kaunis ja historiallinen, ja silti juuri tässä kaupungissa, näillä jokirannoilla, on syntynyt Suomen rosoisin, suorasukaisin, punk- ja beat-henkisin katurunous. Se on käsittämätöntä ─ ja samalla aivan ilmeistä.

Elämisen rujous voi olla kaupungin kaduilla joskus niin inhimillistä, että siihen sekoittuu romanttinen vivahde. Siihen näkymään runoilija Tapani Kinnunen kohdistaa runoilijankatseensa. Kaupunki elää, ja ihmisten kohdatessa aina joku jossain vetää jotakuta turpaan, sekoilee, dokaa, kahlaa paskassa tai puhuu kirjallisuudesta. Tai jalkapallosta.

Turkulaisen katurunouden grand old maniksikin kutsuttu Kinnunen katsoo Uuden Apteekin ikkunasta joen yli ja kertoo, miten maisema rajataan valokuvan tapaan niin, että havaitusta rajautuu juuri Kinnusen runoutta. Tarvitaan herkkyyttä. ”Herkkyys on vaistoamista ja aineiston hyödyntämistä”, hän sanoo. Turku on Kinnusen koti, vaikka hän on syntynyt Joensuussa. Turku on paikka, jossa voi keskittyä olennaiseen: kirjoittamiseen. Ja Turku on myös aika undergroundia, hän jatkaa, ”täällä on parhaat baarit, kahvilat ja salakapakat”.

Hän ottaa esille sinisen A4-kokoisen ruutuvihkon, jossa on runojen käsikirjoituksia. Kinnusen runoille ominaista pitkää kapeaa muotoa on luonnehdittu muun muassa stadionintornimaiseksi. Ja siellä ne ovat, runoilijan vihossa, käsinkirjoitettuinakin aivan samannäköisinä. Vaikka runojen puhujan maailma suodattuu kinnuslaisen poetiikan läpi, havaitsemisen tapa on hyvin suora ja kirjoitusprosessi mutkaton, mutta tarkka.

Kinnunen kertoo runojensa syntyvän varsin valmiina, joten kustannustoimitusprosessikin sisältää usein vain pientä viilaamista. Runot lipuvat vakiintuneesti kirjan sivun vasenta laitaa, yläreunasta alareunaan. Runojen muoto on pysynyt samantyylisenä Kinnusen esikoiskokoelmasta Nauru pimeästä huoneesta (1994) asti. Muoto vaikuttaa lukukokemukseen. Se mahdollistaa yllätyksellisyyden; tokaisut, hätkähdyttävyydet, nopeat siirtymät tilanteesta toiseen.

Kinnusen runoilijantyössä keskeisintä on vapaus. ”Runo on kaikkein vapain taidemuoto: tarvitaan vain kynänpätkä ja paperia”, Kinnunen on todennut Torasäkeet-antologiassa (2015).

Toinen kokoelma Tupakoiva munkki ilmestyi vuonna 1996, ja viimeistään Show Time (1998) sinetöi roiseilla seksi- ja viinanjuontikuvauksillaan Kinnusen maineen ”Suomen Bukowskina”. Kinnunen tuli tutuksi myös räväkkänä ja arvaamattomana esiintyjänä, joka saattoi esimerkiksi heitellä yleisöään kaljatölkeillä. Kinnunen kuvailee esiintymistä tilanteeksi, jossa voi leikitellä huumorin ja vakavan rajalla. Näin hän tekee kirjoissaankin. Runokeikkailun yksityiskohtia on tallentunut moniin runoihin: ”Söin tamperelaisen / runoilijan kanssa / porilaisen Turussa. / Sitten menimme / keikalle pubiin. / Tamperelainen / kietoi paljaan / ruumiinsa suojaksi / metrikaupalla / piikkilankaa. / Hän joikasi. / Minä vedin / päähäni / sukkahousut / ja lausuin” (Haitin runot, s. 26). ”Jaloviinaa / ja olutta / tuli pöytään. / Keikka meni vähän ohi. / Oksensin / bussipysäkillä / ja vielä / kerran / päästyäni / nukkumaan”. ( s. 35)

Kaikesta ronskiuden korostumisesta huolimatta herkkyys muodosti jo alkuvuosina runoihin keskeisen sisällöllisen vastavoiman, jota isäksi tuleminen entisestään vahvisti. Show Time näytti kovuuden ja herkkyyden uuden maailmanjärjestyksen: ”Juon viinaa / koska olen / herkkä jätkä” ja ”Olen kova jätkä. / Opettelen vaihtamaan vaippoja.”

Kinnunen on aina ollut runoissaan epäkorrekti, suorasukainen, joskus aggressiivinenkin. Maskuliininen uho on 2000-luvun kuluessa vähitellen muuttunut monipuolisemmaksi miehen elämänkuvaksi ja runojen tunneskaalaan on tullut sävyjä. Tuotantoa kronologisesti lukiessa huomaa, miten Alaskan runot (2001), Pyhä kankkunen (2004), Hard Core (2006), Englantilainen keittiö (2007), Amerikkalainen parranajo. Runot 1994 – 2009 (2009, sisältää myös 15 aiemmin julkaisematonta runoa), Haitin runot (2013) sekä romaanit Noustiin kellareista (2014) ja Julkinen eläin (2015) ovat kasvattaneet Kinnusen omalaatuisen poetiikan siihen miten hän kirjoittaa nyt.

Kinnusen runouden keskiössä on aina ihminen. Runojen puhuja on seurallinen, ihmisistä ja maailman tilasta kiinnostunut. Runot eivät pyri suoraan yhteiskunnallisuuteen, mutta niiden tapa katsoa maailmaa on usein kantaa ottava ja mielipiteellinen. Kinnusen runous vilisee erisnimiä. Kohdattuja ihmisiä, koettuja paikkoja. Osa on peräisin reaalitodellisuudesta, osa fiktiosta, monet molemmista. Runojen maailma on kerroksellinen, täynnä viittaussuhteita sen mukaan, miltä havaitut asiat näyttävät. Runojen henkilöhahmoissa toistuu silloin tällöin asetelma, joissa kohdattu henkilö muistuttaa jotakuta toista, esimerkiksi ”Juha Kulmalan näköinen arabi”, ”Cary Grantin näköinen kaveri”, ”Lemmy Kilmisterin näköinen karju” tai ”Tapani Kinnusen näköinen puunukke”.

Runojen puhuja on pitkälti Kinnusen alter ego, mutta karkaa toisinaan omille teilleen ja runon tilanteiden absurditeetti yltää, etenkin hänen uusimmissa runoissaan, jopa surrealistisuuteen asti. Aineisto, runon pohjamateriaali, on kuitenkin aina jollain tapaa peräisin eletystä, koetusta ─ ja luetusta. Tuoreimman runokokoelman, Ranskalaisen suudelman (2016) runo ”Wilhelm Tell” on syntynyt Kinnusen oikeasta sairaalakokemuksesta, johon kirjallisuuden maailma houreisesti sekoittuu: runoilija kohtaa leikkaussalissa Karri Kokon näköisen sairaanhoitajaharjoittelijan, valtavia puutarhasaksia heiluttelevan lääkärin ja William S. Burroughsin, joka tahtoo ampua omenan ja samalla ehkä runoilijankin.

Ominaisuus, joka Kinnusen runoissa saattaa yllättää, on niiden laaja kirjallisuushistoriallinen ulottuvuus. Kinnusen runoissa korostuva ruumiillisuus ─ syöminen, juominen, seksuaalisuus, elämisen ja kuolemisen kaunistelematon humoristisuus ihmisessä samanaikaisina, tuovat mieleen myöhäiskeskiajan ja renessanssin makaaberin rehevät runoilijat François Villonin ja François Rabelais’n. Uuden kokoelman eräässä runossa on maahan kaivettu pubi, jonka ovi on puoliksi mullan peitossa kuin hautajaisissa. Ja toisessa runossa: ”Arkku nostetaan / autosta, / kannetaan / tavernan taakse / kirkkoon. / Valituslaulut / kuuluvat / kun haarukoin / gyrosta / ja kulautan / Mythosta päälle. / Tarjoilijapoikia / naurattaa, / aina sunnuntaisin / joku haudataan.” (Ranskalainen suudelma, s. 53)

Toinen keskeinen kirjallisuushistoriallinen yhteys muodostuu modernin ajan kirjallisuuteen. Muun muassa Albert Camus’n Sivullinen on ollut Kinnuselle merkityksellinen teos. Runojen kirjallinen viittaussuhde kohdistuu erityisesti beat-sukupolven kirjailijoihin. Runossa ”Palomäenkadun viimeiset beatnikit” kirjallisuushistoria ja nykyajan kaupunkikuva sekoittuvat:

”[…] / Jack Kerouac ja Allen Ginsberg ovat / arkipäiväisiä näkyjä / viinimarjapuskien seassa. / Kilju käy kylpyammeessa omenapuun alla / ja maissipiippu tuprauttelee epäilyttäviä / savumerkkejä Kallenkuljunkujalle. / Peipsi-baarissa Huckleberry Finn / ja Tom Sawyer vääntävät kättä / kenen tahansa virolaisen / julkisivuduunarin kanssa / tuopillisesta olutta.” (Ranskalainen suudelma, s. 32)

Historialliset hengenheimolaiset ulottuvat myös muihin taiteisiin.

Suhteesi elokuvaan? Runoutesi tuntuu toisinaan tarkentavan samassa hengessä kuin 60-luvun elokuva.

”60-luvun ranskalainen uusi aalto oli minulle nuoruudessani tärkeä. Myös 1970-luvun alun amerikkalaiset elokuvat. Pidän niiden temposta: niissä ei hosuta liikaa. Mulla on pakkomielle Robert Altmanin Pitkiin jäähyväisiin, sehän pohjautuu Raymond Chandlerin kirjaan, mutta on elokuvana oma juttunsa. Elokuvassa ja kirjassa esim. eri ihmisiä kuolee. Se on tavallaan sama kuin mun kirjoitettujen runojen suhde siihen kun esitän niitä lavalla: teen estradilla jonkin tietyn tulkinnan painetusta runosta. Pidän kovasti myös Rainer Werner Fassbinderistä, joka on siitä erikoinen ohjaaja että hänen elokuvansa jatkavat aina omaa elämäänsä päässä, kun ne on nähnyt. Joskus Fassbinderin elokuva voi tuntua jopa vähän tylsältä, kun sen näkee, mutta seuraavana päivänä se jatkaa omaa elämäänsä. Fassbinderin tuotanto inspiroi minua.”

Entä musiikkiin? Punk, rock ’n’ roll, jazz – ne kaikki ovat runoissasi läsnä. Uuden kirjasi esipuheessa Markku Kaskela kutsuu sinua ”täysveriseksi mingustiksi” viitaten Charles Mingusin musiikin estetiikkaan. Miten itse kuvailet runoutesi suhdetta musiikkiin?

”En oikeastaan mieti sitä. Kuuntelen kyllä paljon musiikkia 70-luvun lopun uudesta aallosta eli punkista aina freejazziin. Kirjoittaessa mulla soi usein Charles Mingus, Miles Davis tai Telenius Monk. Kuitenkin myös Sex Pistolsilla, Clashilla ja Buzzcocksilla on sijansa kirjoittaessani. Räkäinen jazz, melodinen punk... toivon myös runojeni tavallaan olevan sitä. Musiikkia ei tarvitse "ymmärtää", jotta siitä pitää. Runouden kanssa on samalla tavalla: ei tarvitse analysoida lukemaansa tai kirjoittamaansa. Tietysti pystyn sen tarvittaessa tekemään - mutta koska toistaiseksi runoilijat eivät itse arvostele kirjoittamiaan kokoelmia, en minäkään siihen tässä ryhdy.
Ja jos yksi pitää sitten sanoa, niin tietysti mä olen runouden Iggy & Stooges. Raw Power kuuluu maailman parhaimpien levyjen joukkoon. Toivon runoudessani olevan samaa alkuvoimaa.”




keskiviikko 21. joulukuuta 2016

Kenelle Vuoden Puusilmä -palkinto?

Juttelin arvostetun (ja arvostamani) kirjailijan ja tyypin kanssa kritiikeistä, miten eri tavoin niihin voi suhtautua.

Meillä oli yhteisiä tuttuja, jotka eivät ole päässeet yli ikävistä kritiikeistä, se näkyy ulospäin – jos ei nyt suoranaisina mielenterveysongelmina, niin ainakin niille altistavana tekijänä.

Kollega sanoi ottavansa huonot kritiikit aina raskaasti, vähintään jalkaan tekee mieli kurjaa arvostelijaa ampua.

Se on hyvin sanottu, vaikka omat kirjalliset esikuvani eivät koskaan ole palstamillimetreillä valtalehdissä juhlineet: puhun nyt maailman parhaista kirjailijoista, en Perä-Hikiän pöytälaatikkokirjoittajista.

Oma kirjallinen vuoteni alkoi Vuoden Kiila -palkinnolla ja päättyi Varsinais-Suomen taidepalkintoon. Siinä välissä ilmestyi yhdeksäs runokokoelmani Ranskalainen suudelma (Savukeidas 2016), jota toivon luettavan vielä kun itse kasvan jo koiranputkea.




Turun Hannunniitussa 21.12.2016