keskiviikko 29. toukokuuta 2013

Oletteko Virosta, puhutteko haitia?

Tuglas-seuran jäsenlehdessä Elo (nro 3 / 2013) on Hannu Oittisen kirjoittama informatiivinen arvostelu Haitin runoista.

Näin se menee, tekijämiehet hoitavat homman, sain vinkin asiasta pitkäaikaiselta ateljeekriitikoltani Timo Lappalaiselta. Hän on Like-kustantamon runoilija ja työskentelee kirjastonhoitajana Vantaalla.


”Tapani Kinnunen

HAITIN RUNOT

Savukeidas 2013

Mitä tekemistä tunnetun turkulais-ginsbergiläisen runoilijan uutuuskokoelmalla on Elo-lehden kritiikkipalstalla? Miten kirja Viroon liittyy? Yllättävän monella tavalla.

Haitin runojen myötä jo yhdeksänteen runokirjaansa yltänyt Tapani Kinnunen kuuluu ensinnäkin niihin suomalaisiin runoälykköihin, jotka ovat puuhanneet Viron parissa jo pitkään. Mainittakoon heitä muitakin: Harri Hertell, Esa Hirvonen, J. K. Ihalainen, Esa Mäkijärvi, Joni Pyysalo, Jouni Tossavainen… Samankaltaisen luettelon voisi yhtä hyvin koostaa myös järjestötasolla, sillä suomalais-virolaisin voimin on tällä vuosituhannella järjestetty yhä enemmän runokiertueita, messulavailua, festivaalisessioita ja jopa teatteriesityksiä. Runosuhteita sävyttääkin virkeys ja säännöllisyys.

Runoilijalle on tuiki tavallista päätyä henkilöksi toisen runoilijan teokseen. Näin on käynyt virolaiselle kulttirunoilijalle Jürgen Roostelle, jonka hahmo vilahtelee Haitin runojen sivuilla ja joka lisäksi on tekijän pyynnöstä kirjoittanut kokoelmaan alkusanat. Epätavallisen temppunsa Rooste vielä päättää suomeksi kirjoittamaansa runoon, jonka aiheena on Turun parnasso – mihin voisi todeta että tietysti, koska juuri Turun ja Tallinnan väliselle akselilla on viime aikoina selvimmin pykätty runon siltaa.

Kinnusen kokoelman runoista karkeasti noin viidesosa liittyy Viroon, ja moni teksti kommentoi suoraan juuri runosuhteita. Näin vaikkapa Cabaret interruptus, joka on lainannut nimensä tallinnalaiselta pikkuteatterilta ja runoklubilta: ”Jürgen on hyvä järjestämään / omituisia runokeikkoja. / Viimeisin oli suomalais-virolainen / lopunajan runokabaree / vanhassa helsinkiläisessä pornoteatterissa.” - - Lukekaa itse loput.

Suorastaan odotuksenmukaisesti Kinnunen hajustaa runonsa viinanhuuruilla ja maustaa ne tiukalla ilmaisulla, revittelyllä, hauskuuksilla ja nostalgialla. Tulos on nautittava. Viro on tuottanut Haitin runoihin tasaisen vahvoja tunnelmapaloja, vaikka kirjan varsinaiset helmet tulevat muualta. Niitä ovat absurdi avausruno Vääräuskoiset; piikittelevän hyvä Voodoo tai kepeä kuolemaruno Viikate. Teoksen nimeen tai muuhun sisältöön katsomatta on silti selvää, että kirja ansaitsee paikkansa myös Viro-keräilijöiden hyllyissä.

Hannu Oittinen



perjantai 10. toukokuuta 2013

Kovaa kamaa


En päässyt helatorstaina jalkapallostadionille katsomaan FC Interin ja FC Lahden välistä jalkapallo-ottelua. Järjestysmiesten esimies ilmoitti, että olen uhka yleiselle turvallisuudelle. Revitään tuosta huumoria!

Kaiken huipuksi olin täysin selvin päin, olin päättänyt pitää ns. tipattoman pyhäpäivän. Se taisi olla kaikkein vaarallisinta.

Sähköpostiin kolahti samana päivänä tieto, että Demokraatti-lehdessä on ollut keskiviikkona 8.5. arvostelu Haitin runoista. Arvostelijana Matti Saurama, joka on seurannut runojeni kehitystä esikoisestani Nauru pimeästä huoneesta (Pahan Kukka 1994) lähtien.

Demokraatti on entinen Uutispäivä Demari, sen kulttuurisivut kuuluvat valtakunnan parhaimmistoon.

Lainaan nyt arvostelun kokonaisuudessaan:


KOLISEVAN USKOTTAVAA RUNOA

Tapani Kinnusen runoa luonnehtii kaksi varsin erilaista piirrettä, keveys ja kovuus. Runoja on vaivaton lukea, ne antavat väliaineettoman kyydin. Kokoelma on kuitenkin kaukana hahtuvanohuista runohattaroista. Säkeet lentävät kulmahiomakoneen voimalla, hehku polttaa kuin ahjossa pajavasaran alla. Runoydin on kolisevan katu-uskottavaa, tuntuvin sattumin muljahtelevaa miehistä ravintoa, kuulua Tapani-peltipurkkiruokaa.
   Uusimmassa kokoelmassa Haitin runot on aiempaa enemmän inhimillisen kosketuksen ja tunnetason jälkiä. Isänpäivänä hän ”lapioi kakkua naamaansa”, toisessa runossa hän yhdistää juopon kohtalon jokaiseen lukijaan. Lapsuus herättää hänessä kestäviä muistoja, ”pyöräilen kouluun lumisateessa ja sinisissä verkkareissa”. Runoilijan posetiivi jaksaa pyörittää elämänuskon laulua, pelkäksi piikkilangannielijäksi hänestä ei kaikkien onneksi ole. Nähdessään Kuoleman viikatteen tuntemattoman auton takapenkillä, hän pyytää kuskilta: ”jätä minut huoltoasemalle”. ”Olemme varattuja / runoudelle”, hän kuittaa ystävänsä kanssa viereiselle baariseurueelle.

Suoraan
sanottuna

Kinnunen on kelpo runoilijan lailla ristiriitainen. Runo on elämässä kiinni kuin hai uimarissa. Tekijä on räväkkä, joka ei huuda vain puolustuksekseen. Hän on hyvin elämäniloinen ja hymyilevä, toden totta lempeä ja ihmeen sosiaalinen. Harva tummiin Amareihin kasvonsa kätkevä lava-akrobaatti päättäisi runoaan kotikuvaan ”marsut ja vaimo ja tyttäret.” Vaikuttaa siltä, että rakkauden aurinko ei hänellä laske edes yöksi.
   Tavoilleen uskollisena Kinnunen ei pukeudu syvällisyyden puhtoiseen palttinapaitaan, hän karttaa kaikkinaisille näennäisherkkyyden pehmusteille laskeutumista. Beatin ja rockin heijastumat on tatuoitu Kinnusen sielunriekaleeseen terävällä piirturilla. Hän on sitä mitä on: suoraselkäinen, suoraviivainen ja suorasanainen, hän on itsellinen. Hänestä ei saa yliotetta sen paremmin akateeminen taho kuin pelottavasti pelkäävien miesten uho. Tosikkojen heikkouksillekaan hän ei antaudu suojakilveksi.
   Kinnusen runous on luonnoltaan kuin pitkä riitti. Yhdenmiehen sota kestää kuin ihmeen kautta. Runo tykyttää ja huohottaa sydämen kiihkeydellä.
   Runoa on jo pitkään hallinnut ja hallitsee edelleenkin lyhytiskuinen anekdoottitekniikka. Tekijä luonnostelee ystävistään muotokuvia, hän tallentaa tapahtumia ja sattumuksia. Hän osaa tehdä matalasta päivänvalonkestävää, halvasta hintatietoista. Hän kulkee, elää ja seuraa ja kirjaa kokemansa runoksi.

Ryhdikäs
hulttio

Tavaramerkiksi itsensä työstänyt tekijä on baarien mies, pinttynyt kaupunkirunoilija, jolle käy aina ennemmin rasta kuin rastas. Rajuuden rinnalla hänellä on silmää kauneudelle, mutta toisella lailla puhuttelevasti kuin mitä viikkolehdet tai sanakirjat esittävät. Inhimillinen myötätunto on hänellä sisäsyntyistä, huumori vaikka mustan enkelin siivellä matkaan lähetettyä. ”Ginnunen”, runoutemme babyface-pahis.
   Tapani Kinnunen on silottelematon sanantaitaja, loppuun saakka ryhdikäs hulttio, mutta myös hyvällä tavalla pehmennyt. Lihansyöjän ruokavalioon on ilmaantunut vihannesvaihtoehtoja, habitus on laventunut. Voi sanoa, että onni vapauttaa ja kannatan onnen tunteen edelleen lisää(nty)mistä.
   Entäs se Haiti? Runoilijalle ei ole etäistä, ei läheistä, kaikki on samaa materiaalia. Maailma on yksi. Sulkeutunut itsetyytyväisyys olisi tuhon alku.

MATTI SAURAMA”

 (Demokraatti 8.5.2013)


keskiviikko 8. toukokuuta 2013

Kriitikon kuolema



Hannu Erik Waarala
1954–2013


***


Kirjoitit takavuosina "Tommy Tabermannin ja Heli Laaksosen vastapainona ja tasapainottavana tekijänä suomalainen lyriikka tarvitsee yhden Tapani Kinnusen, eli pulinat pois."

- Hannu Waarala, Keskisuomalainen / Savon Sanomat


***


Kritiikki on kuolemassa päivälehdissä, kirjallisuutemme on menettänyt yhden runoudesta kirjoittavan äänen.

Hiljainen hetki, hattu pois päästä – punaviinilasillinen huulille. Tämä on minun tapani osoittaa kunnioitusta.


lauantai 4. toukokuuta 2013

Olut, limonadi – ja Haitin runot



Aurinkoinen lauantaipäivä Turussa. Istuin terassilla alkoholinkäytön lopettaneen kaverini kanssa, juttelimme niitä näitä kirjallisuudesta. Haukuimme ne, kenet pitikin – ja kehuimme heidät, kenet pitikin.

Paitsi ettemme haukkuneet ketään, kirjalliset kuviot Suomessa ovat sen verran pienet, ettei oikein huvita sanoa pahaa sanaa kenestäkään. Siitäkin joku loukkaantuu: ettei noteerata! Semmoinen on ihmisen mieli.

Tuli puheeksi Richard Brautigan . Kaverini ei ollut lukenut häntä. Alta aikayksikön teimme rynnäkön Turun pääkirjastoon. Hyllyssä oli kulttikirja Taimenenkalastus Amerikassa. Luin sen nuorena useaan kertaan ja tykkäsin valtavasti – kirjaston varastossa olivat Melonin mehu ja Kartanon peto. Ystävällinen kirjastotyöntekijä haki pyynnöstä jälkimmäisen ilman odottelua.

Kaverini pisti kirjastokortin vinkumaan ja lainasi kirjat. Sitten vielä limonadille ja oluelle jokivarteen. Oli loistava päivä pieneen chillailuun: katsella ohikulkevia typyköitä ja puhua niitä näitä kirjallisuudesta.

Kävimme myös Sammakon Kirjakaupassa Kauppiaskadulla. Kysyin piruuttani, onko Tapani Kinnusen Haitin runoja hyllyssä. ”Ei ole”, myyjä sanoi katsottuaan koneelta, ”kaikki on myyty.”

Ei niitä varmasti montaa siellä ole ollut, mutta eikö olisi järkevää hankkia loppuunmyydyn teoksen tilalle lisää kappaleita? Varsinkin, kun kyseessä on uutuuskirja.

Nettikirjakaupat ovat syrjäyttämässä perinteiset kirjakaupat. En ihmettele, netistä tavaraa saa niin pitkään kuin sitä on varastossa. Hintakin on halvempi.


keskiviikko 1. toukokuuta 2013

Vaimoni sukkahousut, Jenni Haukio ja Tulenkantajien kirjakauppa



Sain puhelun, jossa kysyttiin: ”Oletko esiintynyt Tampereella Jenni Haukion sukkahousut
päässä?”

Vastasin rehellisesti, etten ole. Olen kyllä takavuosina ollut useilla keikoilla Isoa-Britanniaa myöten tasavaltamme ensimmäisen naisen kanssa, mutta se oli aikaa ennen Jenni Haukion avioitumista Sauli Niinistön kanssa. En ainakaan muista, että olisin koskaan vetänyt Jennin sukkahousuja päähäni.

Nyt nuo runokeikoilla silloin tällöin käyttämäni mustat sukkahousut on lahjoitettu Tulenkantajien kirjakaupan kirjailijamuseoon Tampereella. Lahjoitus tapahtui perjantaina 26.4.2013 runokeikan alkajaisiksi, kustantajani ja Tulenkantajien kirjakaupan nuorempi isäntä Ville Hytönen otti sukkahousut juhlallisesti vastaan. Ville myös kyseli sukkahousujen historiasta.

Annoin samana päivänä Tampereen yliopiston omalle radiokanavalle Radio Moreenille haastattelun yhdessä Kai Kyösti Kaukovallan kanssa. Hän on vanha undergroundmies Tampereelta ja Turusta. Kyllä, hän on vaikuttanut molemmissa päätyäkseen lopulta Hämeenlinnaan Pinellan puistikkoon. Ohjelma tulee ulos tällä tietoa keskiviikkona 8.5. ja on kuultavissa myös internetin välityksellä.

Tampereella oli vielä kolmaskin keikka samana päivänä äidinkielenopettajille, ei ihme että illalla oli jo takki vähän tyhjä.

Tulevista keikoista mainittakoon 15.5. kotikulmilla Nummen kirjastossa oleva esiintyminen, joka on samalla Voodoo-runokiertueen päätöskeikka. Luen matskua Haitin runoista.

Samalla viikolla on perjantaina 17.5. esiintyminen Helsingin Kalliossa Laitapuolen lauluja II -tapahtumassa. Sekä heti perään Kulttuurivihkojen 40-vuotisjuhlassa Ravintola Pianossa. Ulkoministeri Erkki Tuomioja pitää juhlapuheen.

Seuraavalla viikolla keskiviikkona 22.5. olen mukana Kulttuurivihkojen 40-vuotisjuhlakiertueen paneelikeskustelussa Turun Kirjakahvilassa. Aiheena on ”Paloiko Turku – tuliko taide?” Siinä vedetään vielä kerran yhteen Turun kulttuuripääkaupunkivuosi 2011 – jäikö jäljelle muuta kuin Logomo?