Juicen kirjasto

Kävin katsomassa Juice-elokuvan heti tapaninpäivänä. Minä annan leffalle kaikki tähdet, vaikka oikeasti se on kolmen tai kolmen ja puolen tähden arvoinen.

Juice Leskinen on suomalaisuuden ruumiillistuma, yhden miehen taiteilijatragedia ja -komedia. Taiteilija sairastui maksakirroosiin 38-vuotiaana, hän kuoli 56-vuotiaana, minä olen nyt sen ikäinen.

Kuuntelin 1970-luvulla murrosikäisenä poikana haltioituneena Leskisen levyjä, Per Vers, runoilija -LP pyörii levylautasella silloin tällöin vieläkin. 1980-luvun Juice Leskinen oli minulle jo ikoni, jonka levyistä en saanut enää kovin paljon irti.

***

Näin Juice Leskisen keikalla muutamaan otteeseen, lisäksi seurasin hänen sanailuaan Turun Kirjamessuilla 1999 sekä juontohommissa syntymäkaupungissani Joensuussa 1979.

Olen ikuistanut Joensuun vierailusta pätkän romaaniini Noustiin kellareista (Robustos, 2014).

Henkilökohtaisesti puhuin Leskisen kanssa vain, kun kävin kusella Aulabaarissa vuosituhannen vaihteessa. Hän istui Juice-patsaan alla tuoppi edessään, olin parin muun hepun kanssa matkalla runokeikalle Jyväskylään. Juice toivotti hyvää keikkaa ja kannusti meitä ”varastamaan koko shown”. Lisäksi hän vastasi kehuihini kehuilla.

***

Runokokoelmani Show Time (Sammakko, 1998) Juice arvosteli Soundiin 6/1999.

Se alkoi näin: ”Kinnusella on miettimistä, keskittyykö vastedes naimiseen vai runoiluun…”

Minulle oli oikeastaan yhdentekevää, mitä taiteilija Leskinen kirjastani kirjoitti, tärkeintä oli että kirjoitti!

***

Show Time on osa Juicen Viola-kotiin lahjoittamaa kirjastoaan. Se sijaitsee Pellavantorin laidalla, Tampellan kaupunginosassa, Tampereella.

https://www.viola-koti.fi/tietoa-meista/juicen-kirjasto/

Nopea katsaus kirjaston aakkostettuun luetteloon osoittaa, että siellä on muitakin teoksiani. Ennen kaikkea Juicen kirjasto on mahtava kattaus kotimaista laatukirjallisuutta.

https://www.luomaailma.fi/juice/luettelo-juicen-kirjoista/?fbclid=IwAR34qRZmWrpPpkZHjgnfvC1HYYWEoiaxWdg1imdqgQ1Gu1WM1VN0Wl6RaKE 

Turun Hannunniitussa 28.12.2018

Vihan Muna

Jos rahaa on, siitä ei tarvitse puhua.

Työrauhan kannalta raha on helvetin tärkeässä roolissa, lahjakkuus ja sinnikkyys ovat se pääoma, joka ei katoa. Raha katoaa, koska maito ja leipä maksavat, moniko kirjailija seisoo aamuisin leipäjonossa? Se on työnteosta pois.

Pitää tehdä myös sellaisia kirjoitushommia, joista tulee rahaa? Ehkäpä, mutta päätyö kirjoituskoneen ääressä ei salli kompromisseja, kirjailijan on kirjoitettava kuten parhaaksi tuntee ja tietää.

”Runous ei voi olla pienen porukan lippusten vaihtoa keskenään. Lukijoita tarvitaan.” (Pekka Kejonen)

Pusken tällä hetkellä runoa ja proosaa, katsotaan minkälaisia hedelmiä tulevaisuudessa puista putoaa.

”Jokainen eläin, joka etsii itse ravintonsa on luova. Kotieläimet eivät ole luovia. Niillä on ikuinen työehtosopimus.” (Pentti Saarikoski)

Epävarmuus kuuluu kirjailijan työhön. Sitä on kestettävä tiettyyn rajaan saakka. Mitä tapahtuu, kun se raja ylittyy?

***  

Esitin Bar Kukassa viikonloppuna uuden runoni, jota oli aiheen takia toivottu. Se kertoo turkulaisesta pyörätuolilla takaperin liikkuvasta syrjäytyneestä miehestä. Esitin runon yhdessä Turun ensimmäisen punkyhtyeen Vihan Munan kanssa, bändi oli toiminnassa 1977–79, mutta on nyt uudelleen aktivoitunut. Yhtyeen nimi on poimittu Jarkko Laineen nuoruuden romaanin sivuilta. Esittämäni runo purkitetaan Vihan Munan äänitallenteelle joulukuussa V.R. Studiolla Turun rautatieaseman kupeessa, jos mitään outoa ei tapahdu.

Turun Hannunniitussa 5.11.2018

Meri pauhaa minussa

Palasin pieneltä kirjoitus- ja lomamatkalta Hanian kupeesta, Kreetalta. Minulla on salainen paikka, jossa runot syntyvät vaivattomasti. En tiedä mikä siinä on, mutta kahden viikon aikana kirjoitin seitsemän säilyttämisen arvoista runoa. Se on sama kuin kahden vuoden saldo Suomessa. Kirjoitan siis runoni hitaasti, vaikka ne syntyvät sitten lähes kertavedolla.

Meri pauhaa nyt minussa ja sinikantisessa vihkossani. Kirjoitan runot edelleen ensin kuulakärkikynällä ruutupaperille, tapa jolla aloitin lukiossa 1970- ja 1980-lukujen vaihteessa.

***

Hania on nyt tapetilla kotimaisessa kirjallisuudessa, kun Anja Snellmanin uunituore romaani Kaikkien toiveiden kylä (WSOY, 2018) sijoittuu kaupunkiin ja sen lähistölle.

Luen teoksen, kun aika on kypsä. Oma vanha kamuni asuu kaupungissa, hän meni sinne talonmieheksi reilu viisi vuotta sitten, eikä ole sen jälkeen poistunut kulmilta kuin kerran uusimaan vanhaksi menneen passinsa Ateenaan.

Talonmiehen hommia Pitkä-Jussi teki talven verran ennen heittäytymistään oloneuvokseksi ja kirjoittajaksi.

Hän on mitä parhain opas, kun vierailen kaupungissa. Pitkä-Jussi tietää kaikki Hanian salakapakat ja turisteilta suljetut korttelit.

*** 

Reissussa ollessani sain viestin, jossa oli linkki vuoteen 1998, aikaan ennen lavarunousbuumia. Oli kolmannen runokokoelmani Show Time (Sammakko, 1998) julkistusviikko Turussa. Olin myös vieraillut pääkaupungissa Kaken Pesula -televisio-ohjelmassa sekä valtakunnan pääuutislähetyksessä puhumassa katurunoudesta. Silloin nämä genrejaot tulivat, vierastin aluksi ”katurunous”-termiä, joka minuun liitettiin, mielestäni kirjoitin vain viriiliä runoutta tutkijankammio-runouden sijaan.

Esitän videopätkässä Show Timesta runot Roskaa ja Uudet kalusteet. Äänessä on myös Kapakkakarnevaalien tiedottaja Jari Nikkola, kuvissa vilahtavat runoilija Esa Hirvonen sekä Sammakon Seppo Lahtinen ja Riikka Majanen.

Kandee katsoa!

https://tstv.fi/video/39167?fbclid=IwAR36K8hyuAOPbEYjqa_iPCLkMhdV2Zx95J4gpnrIHySbJdtD5lWPmduO_Pc 

Turun Hannunniitussa 26.10.2018

Minä vastaan muut

”Bob Dylan ei tarvitse Nobelia, mutta Nobel-komitea tarvitsee Bob Dylanin.”

En ole varma lähteestä, mutta veikkaan että tuo sanottiin Pekka Gronowin 1960-luvun lopulla julkaistussa teoksessa.

Ahmin koulupoikana kaiken Dylania koskevan materiaalin käsiini, halusin myös oppia soittamaan Blowin’ in the Wind -biisin akustisella kitaralla. Olin 15-vuotias.

Sitten kuulin radiosta Isokynä Lindholmin laulun Keskellä kapinaa ja tajusin, että Suomella oli jo oma dylaninsa.

***

Hain kirjastosta Isokynän alkuaikojen tuotannon CD-boksin. Siinä on mukana Musiikkia-pitkäsoitto, Daven tuotannon rakkain levy. Yllätyin, kun luin taiteilijan muistelua: ”Musiikkia-levy tyrmättiin monessa paikassa täysin. Siinä oli jotain mikä ärsytti ihmisiä. – – – Mä en ymmärtänyt sitä silloin ollenkaan. Enkä vieläkään tajua. Se oli viimeinen kerta, kun kritiikki vaikutti muhun sillä tavalla. Masennuin joksikin aikaa. Ei sitä kuitenkaan kauan jaksanut olla masentunut. Sitten rupesin tekemään uusia juttuja.”

Pikkulinnut lauloivat, että Soundissa ilmestyneen lyttäävän arvostelun jälkeen hyvin alkanut levymyynti pysähtyi. Soundi oli aikansa ainoa varteenotettava musiikkilehti.

Onko kirjallisuudessa vastaavaa auktoriteettia? Hesari? Parnasso? Suomen Kuvalehti?

Jätän vastaamisen muille.

*** 

Isokynä Lindholmin masennus meni, Dylan sai Nobelinsa – valtakunnassa kaikki hyvin?

***

Seuraavat esiintymiset:

Maanantai 20.8.2018 klo17.00–18.00 Runokuu keskustelee: Suomalainen lavarunous ennen ja nyt, Kansallisteatterin Lavaklubi, Läntinen teatterikuja 1, Helsinki

Tiistai 21.8.2018 klo 20.30–21.15 Mikään ei katoa: Nihil Interit 25 vuotta. Väinö Kallio -sali, Hämeentie 11, Helsinki

Perjantai 5.10.2018 klo 12.00–13.00 Varsinais-Suomen Runokimara, Turun Kirjamessut, Turku

https://kirjakauppias.fi/epages/kirjakauppias.sf/fi_FI/?ObjectPath=/Shops/kirjakauppias/Products/9789525758542  

Jouni Mömmö ja Mana Mana

Olikohan se joulukuuta 1982, kun joensuulaisessa Shemeikka-ravintolassa Ismo Alanko, Jukka Orma, Jouko Hohko ja Affe Forsman hyppäsivät varoittamatta soittokamojen taakse ja vetivät sukkana Tuulelta vastauksen saan ja muita tulevia Sielun Veljien klassikoita. Yllätyskeikka kesti ehkä vartin. Sitten Jouni Mömmö meni kitaransa kanssa lattian tasalle rakennettuun esiintymispaikkaan ja veti sekavia lauluja: biisit vaihtuivat toiseksi soittajan itsekään huomaamatta, tempo nopeutui ja hidastui, laulu oli hyvin epämääräistä – Mömmö osasi ottaa instrumentista muutaman soinnun, mutta soitto oli rämpytystä. Hän oli kaupungin oma poika, joka mielellään roudaili bändejä. Nyt hän pyöri Ismo Alangon kehitteillä olevan kokoonpanon ympärillä – Ismo oli hajottanut maan suosituimman yhtyeen Hassisen Koneen aiemmin samana vuonna.

    Ravintolaillan päätteeksi Mömmö kantoi minut selässään Shemeikan raput alas, siinä oli ollut jotain vitsailua sitä ennen. Aamuyön puolella maestro ilmestyi vielä nakkikioskille ja pyysi jokaiselta paikalla olleelta markkaa, jotta voisi ottaa taksin kotiinsa. Harvalla oli siinä vaiheessa enää markka, joten Mömmö painui yöhön. Yritin seuraavalla tapaamisella moikata heppua, mutta hänen katseensa harhaili. Huhuttiin että hän kävi lataamossa ottamassa hoitoja, joku lauloi että Mömmö kuuli ääniä. Sitten näin hänet liftaamassa Jyväskylän Puistokadulla ja ajamassa tandemilla Turun jokirannassa. Viimeinen havaintoni on kesältä 1991, kun Mömmö oli Pasi Raappanan bändin keikalla Turun Iskerissä. Panin merkille hänen Iron Maiden -teepaitansa. Katse leijaili katonrajassa.

    Noiden tapahtumien väliin mahtuu Jouni Mömmön historia Silmienvaihtajat ja Mana Mana -yhtyeissä. Jälkimmäinen levytti kotimaisen raskaan rockin klassikko-LP:n Totuus palaa. Kiitos asiasta kuuluu pitkälti Otra Romppaselle, joka sai Mömmön biisiaihiot toimimaan. Otran kitarointi on oma lukunsa, Mana Mana toimi kitarataiteilijan sovitusten ja pyörteisten kitaravallien ansiosta. Melodiat ja vastamelodiat – Jarkko Martikainen sanoisi sen kauniimmin.

    Kaikki tämä palautui mieleeni, kun luin H. S. Arkon mainion Totuus palaa. Jouni Mömmön maailma -kirjan (Like, 2018). Se on suositeltava teos, jossa ei liikaa romantisoida päähenkilön henkistä tilaa: kun psyykkisesti epävakaa persoona alkaa vetää LSD:tä ja muita huumeita, on vaikea sanoa oliko muna ennen kanaa. Luulen, että Mömmön persoona oli hajalla jo ennen sen lopullisesti hajottaneita päihdetrippejä.

    Mitä minulle jäi käteen Mömmöstä muuta kuin Totuus palaa -LP? Ainakin Kevin Coyne -rintamerkki, jonka Jouni Mömmön sisko minulle välitti. Outi kertoi, että hän oli alun perin saanut napin veljeltään, joka sai sen Joensuun Urheilutalossa keikalla olleelta Kevin Coynelta. Myöhemmin ajattelin, josko merkki sittenkin oli kulkeutunut minulle Outin toisen veljen eli Antin kautta… eipä tuolla niin väliä.

Turun Hannunniitussa 10.4.2018

Vielä pari sanaa Markku Innosta, eli kummalta puolelta muna todella paistetaan?

Jarkko Laineen ja Markku Innon kirjojen kautta minä tulin runouteen. Siten löytyivät myös Charles Bukowski, Richard Brautigan ja Jack Kerouac – vain muutamia nimiä mainitakseni.

Nyt molemmat esikuvani ovat siirtyneet yläkerran kirjoituspöytien äärelle.

Muistelin hieman Markku Intoa eli Untsua hänen siunaustilaisuutensa jälkeen pidetyssä tilaisuudessa Ravintola Koulussa.

Virallisempi muistotilaisuus oli Turun Kaupunginkirjastossa 18.2.2018, mutta koska silloin olivat myös synttärini, poikkesin tilaisuuteen vain lyhyesti.

Itse asiassa nuoren vahtimestarin käsi nousi ovella eteeni, koska muistomatinean Studio-tila oli täynnä. Sain puhuttua itseni sisälle ja siellä oli kuin olikin vielä yksi tuoli vapaana.

Tilaisuudessa Joni Pyysalo puhui kauniisti Untsun tuotannosta. Yhtä paljon kuin täysverisen kirjallisuusmiehen sanat, minua kuitenkin kiinnosti myös se, mitä ei sanottu.

Untsu oli ehkä pikkuporvarillinen kielianarkisti, mutta läpi 1990-luvun, jolloin enempi olin hänen kanssaan tekemisissä, hän myös eli hurjasti.

Kun Untsu kirjoittaa ”jo lapsena kavahdin huonoa käytöstä”, se ei tietenkään tarkoita, että Untsu olisi eläessään ollut koko ajan hyväkäytöksinen herrasmies.

Paskan marjat! Muistan, kuinka painimme pöydän alla lattialla Wanhassa Portissa, kun Untsu oli vielä alle 50-vuotias. Toiminnan päätteeksi Untsu tarjosi oluen.

Markku Into julkaisi esikoisensa Tuonela Rock 1971. Sitä ennen hän oli debytoinut Ryhmä 67 -antologiassa. Hänen lahjakkuutensa oli tiedossa. Ei siis ihme, että Kosti Sironen yltyi suorastaan hurmiolliseksi, kuvatessaan Barbarella-romaanissaan (Otava 1970) Untsua:

” - - silloin kun Aronpuron Kari vieraili usein Markku Innon luona Turussa ei ollut vielä kuin Jakke, Markku Into on kaupungin kulttuurielämän salaperäinen mahtimies, Into viihtyy Hämeenpielessä ja Innolla on aina iso hovi mukanaan siellä, Mauri Antero ja Kesäläinen ja Parkot ovat hänen ystäviään, Innolla on arvokas radioääni ja hän tietää kaiken englanninkielisestä kirjallisuudesta, Into on meitä kaikkia ylempänä, Innolla on maailmanpoliittinen taju, Into on yleismaailmallinen ja siksi hänestä tuntuvat naurettavilta pienet runonnakertajat, Into hyökkää suoraan päälle eivätkä kustantajat tahdo julkaista hänen underground-runojaan, me elämme vielä kansallista kivikauttamme, me olemme vielä jäässä ja huhmeessa, meidän älymme kulkee totunnaisia latuja, täällä on muutama terävä veikko, heidän älynsä lentää salamana ja poukkoilee asiasta toiseen, nämä veikot puhuvat joskus tuntikausia itsekseen pelkästä huvista, tällainen älynleimaus on Markku Into, kestää vielä vuosia ennen kuin kustantajat kilpailevat hänen rajujen runojensa kustantamisesta - - ” (s. 178–179)

Kosti Sirosen kuvaus Untsusta jatkuu, jatkuu… kiinnostuneet voivat hakea kirjan kirjastosta.

Turun Hannunniitussa 19.2.2018

Ketä sä rakastat?

***


En kuole kokonaan,

sanon pojalleni älä katso surua,

tämä musta hiljainen auto on kuin meidän farmari,

kuvittele arkun sijaan retkieväät, telttakepit,

kuvittele kevät ja takalasiin sormenjälkiä,

muistathan vesimyllyn jonka toukokuussa

kyhäsimme käytetyistä kahvilusikoista puroon,

seitsemän lusikkaa kuin seitsemän viisaria

maailmasta jonka sinettiä ei vielä oltu murrettu;

ikäiseni kivet olisi viety jo täältä pois,

älä kysy mitä niille tehdään, ehkä

vain nimetään uudelleen, tai upotetaan suohon,

niin vuosisadassa tai parissa rakentuu kivijalka,

siihen pystytetään kirkko, sillä pohja on suollakin,

kaikella mitta ja määränsä, et tiedä siitä vielä,

mutta maa revitään auki yhä uudelleen,

povi joka ruokkii myös nielee meidät;

ja nyt sataa tihuuttaa,

sateenvarjon tummassa saatossa

kuuletko kannen unettavan ropinan,

keväisen telttakankaan laulun?

ILKKA KOPONEN

(runo Ilkka Koposen postuumista runokokoelmasta Korvalehti, 1998, Nihil Interit)

Copyright Leo Koponen

***

Yllä olevan runon kirjoitti Kuopiosta kotoisin oleva 24-vuotias uskontotieteen opiskelija Turussa talvella 1997–98. Hän tiesi poistuvansa keskuudestamme oman käden kautta. Jo edellinen kesä oli paha, kaikki merkit olivat näkyvissä. Runoilija sai apua ongelmiinsa, muttei riittävästi. Sukulaiset olivat tilanteen tasalla, mutta asuivat muualla Suomessa. Pahimman yli luultiin jo päästyn.

Lopullinen niitti oli Martti Anhavan hylkäyskirje. Ilkalla oli valmis runokokoelman käsikirjoitus Otavalla, Jarkko Laine suositteli ja piti Ilkkaa suurena lupauksena. Laineen mielestä runokokoelman läpimeno oli läpihuutojuttu. Martti Anhava oli toista mieltä, hän piti kokoelmaa hyvänä, mutta sen tarjoamaa maailmankuvaa liian pessimistisenä, jotta Otava haluaisi julkaista sen.

Jarkko Laineella ja Martti Anhavalla oli tuohon aikaan riitaa kaikesta. Käsitykseni on, että Ilkan käsikirjoitus joutui tässä sijaiskärsijäksi, Anhava tiesi Koposen olevan Laineen ”suojeluksessa”.

Hinta oli kova. Viimeinen varma havainto nuoresta runoilijasta elossa on syntymäpäiväni jälkeisenä yönä helmikuussa, kun Tuomo Karhu näki hänet.

Kaksi päivää myöhemmin runoilija löydettiin kuolleena opiskelijayksiöstään omana syntymäpäivänään.

Olimme monesti laskeneet leikkiä syntymäpäiviemme läheisyydestä, että jotain yhteistä pitäisi keksiä.

*** 

Ilkan runokokoelma Korvalehti julkaistiin postuumisti loppukeväästä 1998. Hänen esikoisensa Ovelta on riisuttu nimi voitti Runo-Kaarina-kilpailun 1996. Sitä kautta Jarkko Laine kiinnostui hänen teksteistään.

Kun viittasin Martti Anhavan hylkäyskirjeeseen, niin sen olemassaolosta on todisteita: Ilkka kutsui minut Imamin Keinutuoliin samana päivänä, kun hylsy oli tullut postissa. Hylkäyskirjeen kokonaisuudessaan luki aika moni.

En kuitenkaan väitä, että käsikirjoituksen hylkääminen oli ainoa syy Ilkan peruuttamattomaan tekoon. Siihen oli muitakin syitä, joita en käy tässä käsittelemään. Viimeinen pisara hylkäys joka tapauksessa oli.

***

Ilkan postuumi teos löytyy kirjastoista. Se kannattaa lukea ja miettiä samalla ns. auktoriteettien erehtymättömyyttä.

Kippis Ilkalle!

Turun Hannunniitussa 8.2.2018 

Hank, Jenni ja mä

Totta kai on mahtavaa että arvosteluja ilmestyy! Totta kai on vielä mahtavampaa, kun niissä on paneuduttu arvosteltavaan teokseen perin pohjin!

Ehkä olen onnekas, mutta tuoreessa Suomen Kuvalehdessä (4/2018) on tällainen arvostelu – se tuli puun takaa, mikä tekee asiasta vielä upeamman!

https://suomenkuvalehti.fi/jutut/kulttuuri/kirjat/underground-kormyjen-vimmaa-nain-nuorta-jenni-haukiota-opetettiin-turkulaisen-boheemielaman-tavoille/?shared=1004581-f1db2325-1     

***

ROMAANI

Runorentut ja Jenni Haukio

Tapani Kinnusen trilogia päättyy särmikkäästi.

HÄPPÄ maistuu, naisia kaatuu ja maailma avautuu runokiertueilla. Kun sitten ikää karttuu ja mies perheellistyy, muuttuu fokuskin. Alkaa kummasti arvostaa itse matkaa, ja sitä että sen muistaa.

Turun 1990-luvun runoliikkeen käynnistäjiin kuuluva Tapani Kinnunen (s. 1962) kartoittaa Topias Kettusen vaiheita kolmannessa romaanissaan Kuumat raiteet. Teoksen osiot tarkentuvat eri ikäkausiin. Periksiantamatonta asennetta opetellaan kollina koulussa ja kesälaitumilla. Omin ilmaisu löytyy Charles Bukowskin tyylisestä runoudesta, jossa vietit kiihdyttävät elämyshakuista rellestystä. Riippumattomuus rahoitetaan painamalla sekalaisia hommia vaikka sillitehtaan liukuhihnalla. Sinnikkyys tuottaa tuloksia, runokokoelmia ja esiintymiskiertueita. Perheellistyminen avaa uudenlaista perspektiiviä. Lapsettomien kollegojen kaoottinen säntäily alkaa vaikuttaa paikallaan polkemiselta.

Kuumat raiteet myötäilee Kinnusen omia vaiheita, kuten tekijän edelliset romaanit Noustiin kellareista ja Julkinen eläin. Ohessa Kinnunen kronikoi kansainväliseksi laajentuneen runoliikkeen vaiheet elämänmakuisesti. Valtaosa henkilöistä, toimijoista ja tapahtumista on mukana joko omilla nimillään tai tunnistettavissa muuten. Varsinaista luomisprosessia vain sivutaan. Punk-henkisen touhun sivuraiteet kuvataan sen sijaan naturalistisesti. Romaanin runopiireissä pyörii myös nuori Jenni Haukio, aloitteleva ”Savustamo-kustantamon” lyyrikko, jota kertoja opastaa underground-körmyjen vimmaiseen mentaliteettiin. 

MATTI KOMULAINEN

(Suomen Kuvalehti nro 4, 2018)

*** 

Viime aikoina on kuultu surullisia uutisia kustannusalalta, pienkustantamoja on lopettelemassa toimintaansa – tai ainakin vakavasti harkitsemassa lopettamista.

Yksi tapa pitää laatukirjallisuutta julkaisevia pieniä toimijoita pystyssä, on ostaa silloin tällöin niiden kirjoja.

https://kirjakauppias.fi/epages/kirjakauppias.sf/fi_FI/?ObjectPath=/Shops/kirjakauppias/Products/9789525758542

Turun Hannunniitussa 26.1.2018

Kun mielikuvituksesta on vain haittaa

Media tiedotti viikonloppuna, että Savukeidas-kustantamo lopettelee pikku hiljaa toimintaansa. Asia on kustantamon kirjailijoilla ollut tiedossa jo hyvän aikaa. Kustantamon toiminta ei kuitenkaan lopu kuin seinään.

”Mutta jos jostain vielä ilmaantuu sellainen teksti, joka on ihan pakko julkaista, niin kyllä meiltä löytyy vielä munaa sekin tehdä.” (Erno Selänne)

https://yle.fi/uutiset/3-10034637 

Kustantamon toinen voimamies Erno Selänteen lisäksi on tietenkin Ville Hytönen. Meillä sujui heti alusta lähtien, eikä ollut ihme kun Ville 2002 ehdotti että antaisin seuraavan käsikirjoitukseni Savukeitaalle. Viides runokokoelmani Pyhä kankkunen ilmestyi helmikuussa 2004. Sitä ennen olin jo ollut mukana kustantamon runo-CD:llä Runo & Ääni (2002).

Omasta näkökulmastani upea matka Savukeitaan kanssa on taltioitu Suomi-trilogiani päätösromaaniin Kuumat raiteet (Robustos 2017), koska kyseessä on kaunokirjallinen teksti, kustantamon nimi on muutettu Savustamoksi. Ville on Viljami ja Erno on Einari.

Mitään juttuja ei ole tarvinnut keksiä omasta päästä, sen verran värikkäitä asioita kustantamon ympärillä on tapahtunut.

***  

Henkilökohtaisesti en usko, että Ville ja Erno ovat sanoneet viimeistä sanaansa kustantajina – ainakin Villellä uskoisin veren vielä vetävän alalle myös vastuullisena kustantajana, kustannustoimittajana tai yleismies-jantusena.

***

Turussa runous (painettu ja lavoilla esitettävä) voi hyvin. Laitan tähän loppuun puheen, joka minulta pyydettiin uuden runoklubin pyörähdettyä vastikään käyntiin Bar Ö:ssä.

---

TURUN LIVERUNOUDEN SALAINEN HISTORIA KOLMESSA MINUUTISSA

(liveruno-termiä käytti alun perin Markku Into 1994)

Alussa olivat Jarkko Laine ja Markku Into. He esittivät silloin tällöin erilaisissa tilaisuuksissa runojaan. Paikkana saattoi olla kirjakauppa, kirjasto tai Turun Piirustuskoulun illanvietto.

Vuonna 1994 asiat muuttuivat. Down By The Laiturin runoklubille Pub Hunter’s Inniin kokoontuivat runojaan lukemaan Markus Jääskeläinen, Tommi Parkko, Ilkka Koponen, Timo Lappalainen ja minä. Alettiin puhua Turun runoliikkeestä. Alkuperäisestä porukasta kukaan ei ollut kotoisin Turusta.

Kohta messiin tulivat Kari Aartoma, Mika Terho ja Seppo Lahtinen. Viimeksi mainittu innostui hommasta niin paljon, että perusti Sammakko-kustantamon.

Alkoi säännöllisen epäsäännöllinen runoklubitoiminta. Tuli kiertueita ja keikkoja ulkomaille. Mukaan liittyivät Esa Hirvonen, Jukka Hannula ja Juha Kulmala.

Naisia ei saatu patistettua lavalle kirveelläkään. Lopulta Pauliina Haasjoki, Reetta Niemelä, Jenni Haukio ja Heli Peltoniemi perustivat Grupo Kapustarinnan ja Lumooja-lehden. He alkoivat järjestää keikkoja ja esiintyä lavoilla.

Jo vuoden 1994 runoklubilla Huntersissa oli julkistettu historian ensimmäinen Tuli & Savu -lehti. Onkin varsin perusteltua puhua tuosta 16.6. järjestetystä klubista ns. Turun runoliikkeen tai vaihtoehtoisesti Turun koulukunnan alkupamauksena. Päivä on helppo muistaa, koska se on sama kuin James Joycen Bloomsday.

Mika Kivelä julkaisi varjon lailla omakustanteitaan, lopulta hänkin innostui nousemaan estradille, kun järjestettiin historian toinen Runoilijat estradille -koulutus. Vuosi oli 2000. Ensimmäinen järjestettiin 1995. Olin sattumalta järjestämässä molempia juttuja. Kun Mika Kivelä 2006 järjesti ensimmäisen Runo & Rock -klubin, olin sattumalta vuotta aiemmin ollut mukana järjestämässä TVO:n kanssa samannimistä klubia. Kivelä on herrasmies ja kysyi, että haittaako tapahtumien samannimisyys. Vastasin, ei haittaa. ”Runo” ja ”rock” ovat yhteistä omaisuutta, ei kukaan voi omia niitä laittamalla väliin ja-sanan.

Nyt kolmeminuuttinen on täynnä. Esa Hirvonen tai Juha Kulmala voi seuraavalla kerralla jatkaa tästä, jotta päästään Susinukke Kosolan ja Artemis Kelosaaren aikakauteen muutenkin kun näin aasinsillan kautta.

Kiitos teille ystävät ja kuulijat, ilman teitä liverunotoimintaa ei olisi – tai se olisi ainakin pirun paljon tylsempää!

Puerto Rico, Gran Canaria

Markku Innon kuolinpäivänä 7.1.2018

TAPANI KINNUNEN

”Silkkaa punkkia joka rivi”

Tapani Kinnunen – Kuumat raiteet (Robustos)

Ja sitten on käsillä Kinnusen trilogian viimeinen osa, aika lailla odotettukin sellainen. Sen kummemmin en käy juonta möläyttelemään, mutta kerronta on hienoa ja elämälle maistuvaa ja monessa kohtaa itselläni tulvivat mieleen liki 40 vuotta vanhat näkymät ja tunnelmat. Kirjan alussa ollaan lapsuuden ja varhaisnuoruuden ajassa, josta sujuvasti edetään monien herkullisten tapahtumien siivittämänä jos jonkinlaisiin sekoiluihin ja huomaamatta ns. täyskasvuisten maailmaan. Vapaakaupunki Christianiat, Viron reissut ja kohtaaminen Jouni Mömmön kanssa ovat murto-osa tätä hyvän tuulen iloittelua ja välillä naurattaa jopa ääneen. Se on ollut aika harvinainen ilmiö viime aikojen lukutuokioissa. Ostakaa tämä tai mielellään koko trilogia. Silkkaa punkkia joka rivi! Vaikea olisi kuvitella Hra Kinnusta joissain Finlandia-juhlallisuuksissa tai vastaavissa paskantärkeissä pönötystilaisuuksissa. Ja tämä laskettakoon ylitsevuotavan suureksi kehuksi! robustos.fi (Janza Jäppinen)

***

Yllä kokonaisuudessaan arvio Toinen Vaihtoehto -punklehden tuoreimmasta numerosta (#259). Janza Jäppinen on tehnyt uskollista työtä ja kirjoittanut arvostelun jokaisesta Suomi-trilogiani romaanista punkin arvostetuimpaan kotimaiseen julkaisuun. 

https://fi.wikipedia.org/wiki/Toinen_vaihtoehto 

https://yle.fi/uutiset/3-5836692

*** 

Poistun kirjailijankammiostani seuraavan kerran yleisön eteen 10.3.2018. Esiinnyn yksityistilaisuudessa Helsingissä yhdessä nuoruudentuttuni Tipi Haapalan kanssa. Minä esitän runoja, Tipi soittaa busukia.

Tipin kanssa reissattiin 1980-luvun lopulla Lontoossa, muistan vieläkin kuinka kartat repeilivät, kun meillä oli erimielisyyksiä lyhimmästä reitistä hotellille. Minä lähdin vasemmalle, Tipi oikealle. Tunnin kuluttua saavuimme yhtä aikaa hotellin eteen. Vähänkö nauratti!

*** 

Kuumat raiteet -kirjaani on vielä saatavana kustantajalta. On hienoa, että ihmiset tajuavat tilata teosta, jotta niitä on varaa julkaista lisää. Minä kirjoitan.

https://kirjakauppias.fi/epages/kirjakauppias.sf/fi_FI/?ObjectPath=/Shops/kirjakauppias/Products/9789525758542  

Turun Hannunniitussa 20.1.2018 

”Kirja on esine, rock on asenne”

Luin perätysten Juho Hämäläisen kirjan Rautaratsun selässä – Rajuilman nousu, uho ja tuho (Docendo 2017) sekä Heikki Harman ja Tuula Kousan kirjoittaman teoksen Hector – Asfalttihippi (Otava 2017).

Kelpo kirjoja molemmat. Rajuilman tapauksessa kävi vähän kuin Mötley Crüesta kertovan kirjan kohdalla – kirja on paljon parempi kuin itse bändi.

Hectorin 1970-luvun tuotanto on taas sen verran kovaa valuuttaa, että vertaaminen muistelmien ja kohteen välillä on turhaa.

Herra Mirandos ja Hectorock I näyttivät pienen kaupungin pojalle suunnan, mihin elämää voi laajentaa.

Riemukseni huomasin, että Asfalttihipin kustannustoimittajana on ollut Jukka Hartikainen – asia käy ilmi tekijän kiitoksista!

Jukka on nuoruuteni tärkein kaveri, yhdessä koimme kielikurssit Brightonissa, interrail-matkat heti ylioppilaaksi kirjoittamisen jälkeen ja Pori Jazzit siinä välissä. Jukka esiintyy pienessä roolissa Suomi-trilogiani kahdessa ensimmäisessä romaanissa Noustiin kellareista (2014) ja Julkinen eläin (2015).

https://kirjakauppias.fi/epages/kirjakauppias.sf/fi_FI/?ObjectPath=/Shops/kirjakauppias/Products/9789525758542 

Turun Hannunniitussa 16.1.2018   

”Tuossa punaisessa talossa Markku Into asui”

Palasin eilen Kanarian auringon alta harmaaseen, itäeurooppalaiseen maahan nimeltä Suomi. Markku Into kuoli, kun join palmupuun alla virkistäviä drinkkejä. Lähtö ei ollut yllätys.

Toukokuussa kannoin Untsun bukowskit kotini parvekkeelle, Richard Brautiganin Rommel Drives on Deep into Egypt -runokokoelma oli samoissa kasseissa.

Sairaus söi miestä. Kollega Juha Kulmalan kanssa autoimme Untsun vaimoa muutamissa pikku jutuissa muuton yhteydessä. Loppu jäi herran haltuun.

Olen iloinen uutisesta, että Joni Pyysalo on hoitanut WSOY:n kanssa Markku Innon Haikuvia. Ukkokodin pieniä runoja -kokoelman painokuntoon. Se tuskin jää kirjailijan ainoaksi postuumiksi teokseksi. Parin viime vuoden aikana julkaisematonta kamaa ehti syntyä, näin omin silmin.

Laitan alle runon, jonka kirjoitin Untsun ja vaimonsa Nummenpakan kodin viimeisenä päivänä. Runo ei ole ihmeellinen, mutta puolustaa paikkaansa dokumenttina. Aina, kun ajan bussilla keskustaan, se menee Untsun entisen kodin ohi. Nyt meillä on enää hänen tuotantonsa, mutta se riittää. Se on timanttia!

Kiitos Markku! Kiitos Mona!

***  

UNDERGROUNDIN PERINTÖ

Istun Markku Innon sohvalla.

Hän on viimeistä päivää kotonaan

ennen muuttamista palvelutaloon.

Asunto on puoliksi tyhjä, kirjahyllyt

täynnä harvinaisuuksia.

Untsun jalat eivät kanna, hän liikkuu

rollaattorilla ja pyörätuolilla.

”Iki-Pop osti kaikki äänilevyt, Markulle

jäi vain oma sinkkunsa”, Mona selittää.

”Se on merkittävintä

mitä olen saanut aikaan”, Untsu vitsailee,

hänen päänsä toimii hyvin.

Tapasimme baaritiskillä 1988,

puhuimme Bukowskista.

”Mulla on tämmöinen rivi Bukoja”,

Untsu kertoi ja levitti kätensä

kuin kertoisi kalavalhetta.

Tilasimme vielä yhdet,

Bukowskin kirjat siirtyvät

nyt hyllyyni.

        Turussa 22.5.2017

(Copyright Tapani Kinnunen)